too much for a day

Niin kuin otsikko sanoo, mistä aloittaisin?

Olen aina todella tarkka, että kaikki on mukana. Avaimet, kännykkä, lompakko. Usein tunnustelen taskujani, että kaikki on tallella. Hieman paranoidista, tai friikkiä mutta olen se mikä olen, enkä voisi olla huolettomammin. Tällä kertaa kuitenkin kävi niin, että jouduin todella avuttomaan tilaan. Nimittäin työpaikkani "akvaarioon", lasikoppiin, sisääntuloaulaan, mistä ei todellakaan pääse sisään edes rikkomalla ikkunaa. Eräs työkaverini oli laittanut hälytyksen päälle luullen ettei talossa ole enää ketään muita ja tämän johdosta astuessani ulos huoneestani alkoi kuulua tämä mukava ujeltava korvia hivelevä hälytysääni. Sillä sekunnilla en ajatellut mitään muuta kuin että tämä ääni on saatava loppumaan ja ryntäsin pikapikaa lasikoppiin kytkemään hälytyksen pois päältä. Kuinka ollakaan, tajusin hiljaisuuden tultua että taskuni olivat typötyhjät, ei ollut avaimia, ei kännykkää, ei yhtään mitään. Olen ollut rennommalla asenteella töissä ja tyhjentänyt "turhan" tavaran taskuistani. Enhän minä kotonakaan pidä taskussani lompakkoa, puhelinta, jne. Nyt kävi näin..

Miten avuttomaksi sitä tunteekaan itsensä, kun ei voi tehdä kerrassaan mitään. Olin kuin häkissä tässä lasikopissa, kirosanat tulvahtelivat suustani ulos. Sandaalit jalassa mietin, mennäkö kotiin, soittaako kaverille, jäädäkkö nukkumaan siihen? Epätoivoista. Lähdin hissillä alakertaan ja onnekseni naapurista löytyvän Tillikka-ravintolan mukavien työntekijöiden lainaaman puhelimen avulla sain soitettua vartiointipuljuun ja sumplimaan mitä voimme tehdä. Odottaessani apua join keskioluen joka tuli tarpeeseen. Tämä oli henkisesti rassaava kokemus. Avuttomuuden tunne, jollaista en edes tuntenut ollessani Liettuassa vankilassa (tästä ehkä lisää myöhemmin).

Päiväkin oli ollut erityisen pitkä. Olen sellainen ihminen, joka ei haali yhdelle päivälle liikaa tekemistä. Korkeintaan yksi tai kaksi asiaa on aivan riittävästi. Nyt asioita oli huomattavasti enemmän. Aamu alkoi sillä, että edellisenä iltana tuli vietettyä luisteluseuramme meetingiä Teerenpelissä joka oli muuten todella mukava ilta meidän kolmen (3) kesken. Painotan nyt numeroa 3. Meitä on nyt kolme luistelijaa. Joka tapauksessa, hieman väsyneenä, jo alkuviikosta vähillä yöunilla nukutuilla yöunilla varustautuneena päätin hoitaa yhden asian mikä tuli mieleeni kuin salamana. Piti käydä entisessä työpaikassa hoitamassa yksi pieni asia, koska eräs tekemäni ohjelma ns. jumitti eli oli jokin ongelma. Päätin hoitaa asian NYT. Minullahan oli jo aavistus, mitä asia koski. Joka tapauksessa oli erittäin mukavaa käydä pitkästä aikaa morjenstamassa vanhoja työkavereita, joiden kanssa juttelin tovin jos toisenkin. Mukavaa, kerrassaan. Ongelmat ratkesivat käden käänteessä. Kuitenkin ajan taju oli hieman sekavalla aaltopituudella, koska aika tuntui menevän todella nopeasti ja lähdin hyvän ystäväni Maurin kanssa syömään lounaan läheiseen ravintolaan. Olihan tuo muuten nautinto viettää aamupäivää Helsingin keskustassa.

Mainittakoon, että eilen iltana lähdin vielä punavuoren ahveneen katsastamaan olisiko siellä uusia oluita tarjolla. Pettymys oli suuri, ei juurikaan ollut. Päätin juoda tumman velkon eli Velkopopovichyn hanasta. Maistui muuten hyvälle, edellinen tölkkitavara oli mitään sanomatonta laimeaa vetistä litkua. Tämä maistui ensi siemauksella siltä itseltään.

Jostain kumman syystä kutsumus on vienyt venäjälle. Rehellisesti sanoen, minulla ei ole mitään venäjää tai venäläisiä vastaan mutta se ei ole numero ykkönen matkakohteena. Kuitenkin tapasin kaksi erittäin mukavaa pietarilaista kaveria, joiden kanssa tuli juteltua, olivat peräti vielä samalla alalla ja hetken hommissa Helsingissä. Todella mukavaa porukkaa. Tuosta kutsumus -aiheestakaan en nyt jauha sen enempää, mutta jostain kumman syystä tosiaankin venäjä kutsuu, Moskovaan päin on ollu paljon "kysyntää", siellä on mm. luistelukilpailukin ynnä muuta. Ja miksi jatkuvasti tulee tilanteita että törmään väkisin nykyään venäläisiin? Täytyy tunnustaa, että uskon kohtaloon. Asiat menevät niinkuin menevät. Miksi menevät niinkuin menevät, sillä on syynsä. Kuitenkin on kummallista, että vaikka kuinka mukavia nämä kaverit olivatkin, niin toinen heistä kehotti olla menemättä venäjälle. Siellä ei ole turvallista. En ollut menossakaan. Mutta tämä sai miettimään, että jos maanmies sanoo näin, mikä merkitys sillä on? Joka tapauksessa tuntuu siltä, että sinne on mentävä, se on vain ajan kysymys. Iltani olisi jatkunut heidän seurassaan vielä, kävelimme hetken aikaa keskustaan päin ja virolaisrekisterikilvet omaava maasturia ajava nainen kysyi, "missä on disko?" No huhhoijaa, olisi kyllä ollut mielenkiintoista lähteä mukaan seuraamaan mitä tästä illasta olisi tullut 'venäläiseen tapaan' mutta harmikseni oli tiistai, seuraavana päivänä oli työpäivä ja aamulla todella en edes muistanut, miksi oloni olikaan sellainen kun oli. Ainiin, tuli juotua. Hetken aikaa piti miettiä, hah!

Tämän kirjoituksen olisi voinut nimetä yhtä hyvin myös, vaikkapa 'a strange day', 'olenko tyhmä vai väsynyt', 'ennen ei ole näin sattunut', tai vaikkapa 'home sweet home'. En muista, milloin olisi tuntunut yhtä hyvältä saapua kotiin, ihan vain kotiin! Sanoin ääneen 13 x WAU! Aivan oikeasti.

Mainittakoon vielä, että työpöydälleni oli ilmestynyt kivi. Työkaverini toi tasan tarkkaan 40 metriä maan alta sänkyni kohdalta louhitun kiven kallionseinämästä. Allani kulkee yksi Helsingin huoltotunneleista, ja minulla oli kunnia, ilo sekä halu saada tällainen kivi haltuuni. Sillä on todellakin merkitys. Tämä hieno vaaleahko kivi tuntuu muuttuvan kauniimmaksi mitä enemmän sitä vain katselee. Kerrassaan upeaa, tämä kivi on todella merkityksellinen, se on osa tätä paikkaa, rööperin vuorta ja syvältä maan uumenista!

(tämä kirjoitus saattaa kasvaa sitä mukaan kun lisäilen tavaraa. tänään oli pitkä päivä. Joten jos luet tätä, käy tarkistamassa olisiko teksti muuttunut.)