rauhallinen lauantaiaamu

Huomenta.

Herään hiljaa lauantaihin. Kello on hiukan yli kymmenen. Auringon valo koittaa kaikin keinoin päästä sälekaihtimen välistä sisään huoneeseeni. Siirrän verhoa ja raotan sälekaihdinta. Onpa kirkas ja todella aurinkoinen päivä - kylmä sää, ulkona on noin -8 astetta pakkasta. Keitän kahvit ja avaan sälekaihtimen.

Menen ns. kulmahuoneeseen, katsomaan rakkaan katuni näkymää. En ihmettele enää yhtään, että heräsin sellaiseen rauhallisuuteen. Ulkona näyttää niin hiljaiselta, leppoisalta, suorastaan autiolta. Kadun pinta näyttää aivan kuivalta, aurinko valaisee sen ja saa kaiken näyttämään aivan siltä, kuin olisi kesä. Aivan kuin olisi jokin juhlapyhä, kuin juhannus kaupungissa. Tämä mystinen hiljaisuus, näin lauantaina, en kuule ääntäkään edes talostamme. Lienee kipakka pakkassää karkoittanut ihmiset heilumasta ulkona näin aamusta. Kaikki ovat varmaan päättäneet jäädä rauhoittumaan ihan vain kotiin ja mikäs siinä.

Mutta nuo kadut - tuo katujen kuivuus - tuo valon määrä - tuo kesän tuntu - tuo kevät - saisi minut helposti laittamaan luistimet jalkaan ja lähtemään rullailemaan. Luistelukaverista voin tosin vain unelmoida, olen ainoa joka rullaluistelee täällä kaupungin keskustassa tähän aikaan vuodesta. Mutta se on täysin mahdollista. Mieti, mikä estää? Vastaantuleva rullaluistelija saisi minut hymyilemään - ja pitkään. Tunnen olevani kuin yksinäinen ritari, joka ratsastaa omalla menopelillään halki kaupungin katuja.

Illalla olen menossa hyvän - ellen parhaan - ystäväni syntymäpäiville.

Taustalla soi Absolute Funk vol 4.
Nyt Paul McCartneyn Memory almost full ...